Oon jo tossa kertonut jonkun verran siitä, että minulla on lapsia. On minulla lapsia, kaksi harvinaisen hyvännäköistä poikaa. :)

Silloin -99 kun makasin sairaalassa järkyttyneenä/pelokkaana/paniikissa, niin eräs opiskelija (en tiedä kuka hää oli, enkä haluakaan tietää) tuli huoneeseeni ja jutusteli siinä niitä näitä. Kunnes... "Sinä et voi saada lapsia, jos sinulla on toi MS..." Jihaa!!! Minä olin mennyt naimisiin kuukautta aikasemmin! Mitä mahtavaa asiakaskäyttäytymistä!! Bravoo!!

Minulta oli vedetty jo matto alta aika hyvin (en ollut enää terve ja muutenkin tilanne vaikutti aika pahalta) ja tämä ihana, tuleva hoitaja lohdutti minua näin kauniisti. No, ei paljon auttanu. Lohduttelu siis.

Pääsin sairaalasta kotiin ja päätin, että minä en anna periksi vielä ja todellakin haluan lapsia!

No, mutkia oli matkassa aika lailla. Ei lapsia noin vain tehdä. Ne tulee, jos on tullakseen. Minä kamppailin MäSän ja koulun kanssa ja ehdin mennä töihinkin ennenkuin Joonatan päätti alkaa tulemaan.

Joonatanin synnytys ei mennyt niinkuin oppikirjoissa, mutta tulihan se sieltä, harvinaisen komea kaveri. <3

MäSä oli ollut hiljaa koko raskausajan, mutta kun Joonatan tuli maailmaan, heräsi MäSäkin. Olihan se saanut nukkua jo yli yhdeksän kuukautta! Näköhermontulehdus, tasapaino-oireet ja koliikkivauva. Ei mikään maailman paras yhdistelmä. Voin kertoa, etten hirveästi muista tuosta ajasta. Kaikki on sumua. Mutta poika oli ja on komea. <3

Jälkeenpäin mietittynä minä sairastuin silloin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kiitän kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat silloin meidän apuna, koska minä olin ihan jossakin muualla. Väsynyt, väsynyt, väsynyt ja väsynyt ja oireissani.

Joonatan sai olla meidän hymypoikamme kymmenen kuukautta, ennenkuin Jesper ilmestyi rasvaustestiin viivaksi. Seuraava epeli oli siis tulossa. :) Raskausaika sujui suunnilleen samalla tavalla kuin aikaisempikin, paitsi että minä nukuin, nukuin ja nukuin. Kiitos äidille, että jaksoi tulla ensimmäisen lapsenlapsensa seuraksi. Minusta ei ollut mitään hyötyä kenellekään silloin.

Jesper syntyi keisarileikkauksella. Pieni, karvainen kaljupää. <3

Kaksi ja puoli kuukautta Jesperin syntymän jälkeen minä makasin lattialla ja aina kun nousin ylös, sain juosta vessaan oksentamaan. Ja vessaan ei ole helppo löytää, jos näkee kaiken kahtena.

Taas sairaalaan. Olin siellä kai viikon ja kortisonia valui suoneen. Minun nuorin poika oli 2,5kk, vanhin 1v ja 7,5kk. Hyvä, hyvä.

Neurologi kielsi imettämästä ja miksikäs sitä ketään imettäisi, ku Jesper oli jo oppinut pullolle. Asia ei ole koskaan ihan niin yksinkertaista. Minä MENETIN imettämismahdollisuuden. Siis sen äiti-poikajutun. Sen ku ollaan vain me kaksi. Yhdessä. Se ei ollut helppoa, ei todellakaan. Enkä minä lopettanut imetystä ihan noin vain. En pystynyt, koska joku outo systeemi tossa minäolenäiti-jutussa on. Ei maidontuotanto lopu silloin ku lääkärisetä käskee. Pääsin sairaalasta, olin ollut imettämättä viikon ja olin kuolla omaan maitooni. Viimeisen kerran nostin Jesperin rinnalla, pyysin anteeksi ja pyysin myös apua. Se oli kyynelten täyttämä viimeinen imetys. Lopullisesti viimeinen. Ei enää lapsia. MäSä ei tykkää.

Silloin olin katkera. Todella katkera.