Minulla ei ole kauhean paljoa ystäviä. Siis YSTÄVIÄ. Minulla on paljon kavereita ja vielä enemmän tuttavia. Minä pidän ihmisistä, paljon, mutta.

Nauroin tässä yks päivä Veskulle, että olis tosi hienoa, jos olis sellainen työ, missä työaika olis niinku esmes. 11-17. Minä jaksaisin sen kyllä. Saisin aamulla nukkua pitkään ja illalla saisin mennä aikaisin nukkumaan. No, sellaista työpaikkaa ei ole ja hyvä niin. Mitään muuta minä en meinaan jaksaisi kuitenkaan tehdä.

Minä en jaksa käydä missään. Tai jaksan minä joskus. Laskeskelin, että käyn kerran kuukaudessa hieronnassa ja kerran kolmessa viikossa parhaan ystäväni luona. Matkaa kuitenkin on ainakin 13 km. Siis paljon.

Minä saattaisin tykätä käydä viihteellä, siis juoda alkomahoolia. Saattaisin jopa tykätä niin paljon, että alkoholisoituisin. Jäin eläkkeelle helmikuun alussa ja ajattelin, että nyt, jos joskus voisin alkoholisoitua. No en voi, koska minun lääkitys kuormittaa maksaa jo ihan tarpeeksi, enkä osaa käyttäytyä humalassa. Tai osaan, mutta huonosti. Alkoholisoituminen on siis urahaaveena mahdoton. Harmi.

Siis minulla on paljon kavereita ja tuttavia, eikä minkään periaatteessa pitäisi estää YSTÄVÖITYMÄSTÄ kunnolla. Siis periaatteessa ei pitäisi. Mutta kun.

Minä herään aamulla riippuen päivästä ja olosta n. klo.8. Minä herään, käyn hakemassa Kalevan ja keitän kahvit. Sitten olen hetken tekemättä mitään. Ehkä tunnin, ehkä kaksi. Kello on kymmenen. Sitten alkaa väsyttämään. Okei. Ajatellaan niin, että minulla on hieronta. Siis MINUN hierojalla. Se on kahdeltatoista. Minä olen odottanut sitä kuukauden. Suuria tapahtumia odotetaan aina. Ja hieronta ON suuri tapahtuma. Eli käyn hieronnassa 12-13. Voin kertoa, että se sattuu ihan joka kerta ja ihan joka kerta minä nautin siitä masokistisella tavallani. Sitten minä lähden kotiin. Päivä olikin sitten siinä. Minä EN jaksa tehdä enää mitään. Hieronnalla ei sinällään ole mitään tekemistä sen asian kanssa jaksanko, vaikoko en jaksa. Se vain on joku erilainen tapahtuma päivässä. 

Kyse on MäSästä ja väsymisestä. Siitä, että se on ihan sama teenkö minä mitään, vai teenkö kauheasti jotain. Minua väsyttää. Paljon.

Olen ajatellut, että hyvin todennäköisesti minulle tulee pitkä ja yksinäinen vanhuus. Eikä se ole kenenkään syy. Ei minun, eikä kenenkään muunkaan. Minua vaan väsyttää aina niin paljon. Minun täytyy harkita jokaista tekoani kauan, koska jokainen teko, minkä teen tänään, vaikuttaa seuraaviin päiviin. tänään olen reipas, seuraavan viikon makaan koomassa. Tai istun. Tai seison. Tai sitten ei vaikuta. MäSä ei sillai kerro etukäteen mistä se tykkää ja mitä tekoa se ei anna anteeksi piiiiiitkään aikaan. Elämä MäSän kanssa on trapetsilla tanssimista.

Ja ettei syytettäisiin MäSää nyt ihan kaikesta, niin kerron, ettei MäSä tosiaankaan ole ainoa päiviäni ilahduttava sairaus... Pari vuotta sitten minulle diagnosoitiin krooninen Mikroskooppinen koliitti. Voin kertoa, ettei ollenkaan kiva sairaus. Varsinkaan MäSän kanssa. Eli suoliston krooninen tulehdustila. Sitten kun tämä ihana tulehdustila on päällä, niin vessan ois hyvä olla lähellä. Tosi lähellä. Ja sitten minä olen kipeä. Mahaan ei voi edes koskea.

Minä luulen, että silloin kun tää tulehdustila on päällä (suurimman osan kuukaudesta siis), niin valkosolut pitävät hätäpalaveria. Ne ei varmaan tiedä mihin suuntaan pitäisi elvyttävät joukot lähettää. Silloin ne varmaan husii minne sattuu ja yleensä sitten nakertavat omia hermosoluja. Ja MäSä herää. Kiva oravanpyörä.

Sitten jos ja kun minun kävelykyky menee, niin olen todella pahoillani. Sitten minä en ehkä ehdi vessaan. Noloa. Oikeastikin noloa.

Ja ettei vieläkään menisis liian helpoksi, niin minun lonkat oireilee. Silloin tällöin. Siis aina. Minä kävelen portaat ylös ja joka askeleella kuuluu rusahdus. Lonkkien nivelpussissa on liian vähän nestettä. Sitten lonkat on kipeät ja kun lonkat on kipeät, on koko jalka/jalat kipeät. Siistiä.

Eli siis. Minä haluaisin olla hyvä ystävä ja kelpo kaveri, mutta kun minulla on näitä näkymättömiä kavereita niin paljon, etten jaksa olla sosiaalinen. Minä ilahdun kun lueskelen kavereitten juttuja naamakirjasta ja olen onnellinen, kun näen ihmisiä livenä, mutta totuus on se, etten minä voi olla kovin sosiaalinen. Minä en jaksa olla.