Vuonna -99 minä olin 21v. Elämä edessä, ruusunpunaiset lasit silmillä jne. Ja kaikki muuttui. Yhtäkkiä. Minä sairastuin.

Okei. Minä olin ollut sairas jo ennen sitä, ehkä jo melkein kymmenen vuotta. Väsymys ei tullu yllätyksenä. Sitä oli ollut jo vuosia.

Eli minä sairastuin. Heti häiden jälkeen. Hieno homma. Koulun olin aloittanut vuotta aikaisemmin. Koulun, mistä piti valmistua ammattiin. No, en valmistunu. Tai siis valmistuin, mutta pari vuotta myöhässä ja MäSä kainalossa.

Tämä teksi tulee olemaan lyhyt, koska en juuri nyt jaksa kirjottaa. Tämä teksti kertoo katkeruudesta.

Nyt. Minä en ole enää niin katkera. Minä olen ollut joskus tosi katkera. Siis vihainen, veemäinen ja katkera. En minä enää ole. Turhaan menee energiaa hukkaan olemalla katkera (Kiitos Teppo, opetit tän).

Mutta vihainen minä joskus oon. En kauaa, koska siihenkin menee energiaa. Mutta joskus oon.

Siis hei. Minä oon sairastanu kohta 16v. Minä kirjoitan tätä blogia ihan itse. Omilla sormilla. MäSä on ollut aika armollinen minua kohtaan. Vaikkakin se pelaa minun aivoissa laivanupotusta ja on aika hyväkin siinä, niin minä oon onnekas. Minä kävelen, minä voin juosta, minä voin puhua, minä voin nauraa... Minä oon niinku yksi normi kansasta. Minä NÄYTÄN terveeltä. Minä käyttäydyn kuin TERVE.

Minä en voi olla katkera. Minulla ei ole oikeutta olla katkera. Moni on menettänyt paljon enemmän kuin minä. Minä oon kohtuu terve ollakseni ollut sairas. 16 vuotta. Minä oon saanu olla 16 vuotta kohtuu terve sairaaksi.

Ja tämä on vain kertomus minun sairaudesta, ei kenenkään muun.