Minusta on hauskaa kirjoittaa mitä sattuu, silloin ku sattuu. Tänään ei oo sattunut mitään. Kello on kohta kaks iltapäivällä ja minulla on vielä yövaatteet päällä. Minä herään kohta.

Ms on tänään kohtuu hyvällä tuulella, ainoastaan painelee pienillä veemäisillä näpeillään silmäluomia alas ja keskimmäisellä veemäisellä lonkerosakarallaan raapii oikean jalan varpaita vereslihalle. Mutta. Tämä ei ole uutta. MäSää potuttaa, etten jaksa nyt välittää sen kiukuttelusta. En tosin sano ääneen: "Etkö parempaan pysty?!", koska tiedän, että se pystyy.

Tänään on niitä välipäiviä. Siis en tee mitään ja MäSä vaan odottelee minun seuraavaa siirtoani. Joskus on parempi olla tekemättä mitään. Antaa vain olla. Silloin kun en tee mitään, tunnen itseni laiskaksi. Sitä ehkä oonkin, mutta sitten kun teen jotain, niin joudun pelkäämään tuomiolle joutumista.

Nään sieluni silmin MäSän tutkailevan tihrusilmillään aivojani ja hermosolujani... "Enttententtenteelikamentten... Menit sitten siivoamaan koko alakerran... Eihän haittaa, jos puristan tästä näin? Hajotan tän solun näin? Jäihän sinulle näitä vielä..."

Toisaalta taas. Saatan siivota vaikka koko alakerran ja naapurin alakerran ja yläkerran ja koirankusettajan pikkuveljenserkunkaverin ulkohuusinkin ilman, että MäSä sanois mitään. Sitä ei kaikki kiinnosta, pitää kai senkin levätä. Onnellinen MäSä on siitä, että minä en koskaan voi tietää millä tuulella se on. Tänään en aio ottaa selvää. Tänään en tee mitään.